Nuts Karhunkierros 2019

 

Kello on 5.45 lauantai aamuna , lämpömittari näyttää +2 astetta ja vettä sataa tihkumalla. Puoli 

vuotta odotettu ja pelätty päivä on vihdoin käsillä. Tätä päivää varten on käyty kymmeniä kertoja lenkillä, 

välillä juostu hangessa, välillä peilijäällä nastakengillä ja loppukeväästä märällä polulla tai asfaltilla. 

Juoksukilometrit jäi parhaimmiillaankin n. 70 kilometriin viikossa, joka on ultrajuoksutapahtumaan 

valmistautuvalle naurettavan vähän. Tosin harrastin paljon muuta liikuntaa. Ylämäkitreenejä ei ollut 

kevään ohjelmassa ollenkaan, johtuen pitkälti siitä ettei Pattijoella paljon mäkiä ole. Viimeisen 

kahden viikon valmistautumisessa lähes kaikki mikä voi mennä pieleen, oli myös mennyt. Olin 

edellisellä viikolla flunssassa koko viikon, edellisten 5 päivän unet olivat jääneet keskimäärin n 5 

tuntiin. Koko kevään olin yrittänyt lopettaa tupakanpolttoa siinä kuitenkaan onnistumatta ja 

kuluvalla viikolla olin polttanut vain entistä enemmän. Toisin sanoen oli paljon syitä jättää koko 

tapahtuma väliin tai matkan keskeyttämiseenkin olisi löytynyt hyvät tekosyyt. Olin kuitenkin 

päättänyt, että juoksen tänään maaliin asti, tuli mitä tuli. Fyysisesti en ehkä ollut parhaassa 

mahdollisessa tikissä, henkisesti olin valmis karhun kaatoon.

Pari leipää ja mehua aamupalaksi. Poltin aamusavut myös koska ajattelin että tässä vaiheessa ei 

lopettamisella olisi mitään vaikutusta tulevaan juoksusuoritukseen. Matkaa Hautajärvellä olevaan 

starttiin oli n. 25km ja lähdettin n. klo 6.15 Tarun kanssa ajamaan kohti starttipaikkaa. Matkalla vastaan 

tuli monta linja-autoa jotka olivat olleet viemässä juoksijoita Rukalta Hautajärvelle. Tiesin että 

juoksijoita olisi paljon mutta väkimäärä paikan päällä yllätti, juoksijoita oli satoja. Myöhemmin 

tarkistin että 83km matkalle lähtijöitä oli yli 500. Edellisenä iltana olimme Tarun kanssa hakeneet 

numerolapun joka sisälsi ajanottoa varten olevan sirun. Lapussa luki: “ Olet jo voittaja laittaessasi 

tämän rintaasi”. Niin varmasti olisin mutta illalla mökillä olin huomannut, että hakaneulat olivat 

jääneet Rukalle, josta haimme numerolapun. Laitoin numerolapun reppuun ja toivoin että 

lähtöviivan sensori löytää ajanottosirun repun läpi. 

Kävin vähän lämmittelemässä ja mietin että pitäisikö käydä vessassa ennen lähtöä mutta päädyin 

siihen että käyn Oulangan huollossa jos on tarvetta. Sisarukset laittoivat tsemppiviestejä ja 

ilmoittivat olevansa hengessä mukana. Sovimme Tarun kanssa että ilmoittelen kun alan lähestymään 

huoltoa, niin Taru tietää olla oikeaan aikaan paikalla. Tarun tuki tuntui hyvältä, en missään 

tapauksessa olisi edes lähtöviivalla ilman vaimoani.

Vihdoin kello tuli seitsemään ja starttikello alkoi kilkattamaan. Lähdin matkaan n. 400-500 sijalta ja 

huomasin aika nopeasti sen olleen iso virhe. Juoksuvauhti oli todella hidasta ja tajusin että pitää 

alkaa ohittelemaan porukkaa, jos aikoo saman päivän aikana olla maalissa. Olin asettanut aika 

tavoitteeksi 12 tuntia ja olin ajatellut, että juoksen ensimmäiset 28km Oulangan huoltoon asti 

kohtalaisen hyvää vauhtia koska tiesin sen olevan ns. helppoa osuutta. Polku oli kapeaa ja 

ohittaminen hankalaa. Ylämäessä oli helpointa ohittaa mutta se oli myös raskasta ja nosti sykkeen 

korkealle. Noin 15 kilometrin jälkeen olin ohittanut ainakin 150 juoksijaa ja reitti muuttui vähän 

leveämmäksi ja ohittaminen helpottui. Ensimmäisellä 15 kilometrille oli kulunut melkein tunti 

enemmän aikaa kuin olin etukäteen budjetoinut. Nyt pääsin vihdoin juoksemaan omaa vauhtia 

omassa rauhassa. Laitoin puhelimesta musiikkia soimaan ja nautin juoksemisesta. 

Tulin Oulangan huoltoon 10.18 eli noin puoli tuntia ajateltua myöhemmin. Taru oli huollossa 

vastassa ja kyseli, että miten menee. Kaikki oli toistaiseksi ok. Taru toi myös muutaman 

suklaapatukan, jotka olin unohtanut ostaa edellisenä päivänä. Täytin vesipullot ja söin sipsejä ja otin 

mukaan muutaman vihreän kuulan ja pari mandariinia. Lähdin jatkamaan matkaa syöden vielä 

mukaan ottamiani sipsejä. Lähdin juoksemaan taas omaa vauhtia omassa rauhassa ja matka 

taittuikin mukavasti. Ohittelin vieläkin juoksijoita vähän väliä. 41km kohdalla pysähdyin ottamaan 

kuvan viitoista, joissa näkyi 41km molempiin suuntiin. Kello oli tasan 12.00 eli olin tullut ihan hyvää vauhtia viimeiset 25 kilometriä. Juoksu kulki edelleen hyvin eikä edes nivuset vaivannu mitkä yleensä 

alkaa ensimmäisenä vihoittelemaan pitkillä lenkeillä. 

Aika pian puolivälin jälkeen alkoi tulla iso joukko juoksijoita selkä edellä vastaa ja päättelin 

juoksuvauhdista heidän olevan 53km juoksijoita. Myöhemmin huomasin että 53 kilometrin 

juoksijoilla oli punainen väri numerolapussa. 83 kilometrin juoksijoilla väri oli sininen, itselläni se 

numerolappu tosin oli repussa, josta kukaan ei sitä nähnyt.

Jos alkumatkasta ohiteltavia oli ollut 

paljon, se oli pientä verrattuna siihen mitä oli edessä. Alkuun pääsin ihan hyvin ohi mutta noin 45 

kilometrin kohdalla reitti alkoi muuttua todella kapeaksi ja kulki pitkän matkaa joenvartta pitkin, 

jossa oli lähes mahdoton ohitella tönimättä ketään jokeen. Päätin kuitenkin olla työntämättä ihmisiä 

jokeen ja tyydyin juoksemaan lähes kävelyvauhtia jonon jatkona. Seuraavat 5 kilometriä etenivät

todella hitaasti ja se oli myös henkisesti vaikea pätkä. Matkaa oli vielä paljon jäljellä ja se väheni 

todella hitaasti.

Lopultakin reitti yhtyi pikku karhunkierroksen reittiin ja saavuttiin harrisuvannolle. Muutama 

vaeltaja oli nuotiolla paistamassa makkaraa ja sillä hetkellä ajatus seuraan liittymisestä tuntui 

houkuttelevalta. Huomasin myös että 34 kilometrin juoksijat olivat lähteneet matkaan. Riippusillan 

eteen oli muodostunut 200 metrin jono, koska vain kaksi sai mennä kerrallaan riippusiltaa pitkin. 

Minulle se tarkoitti samaa kuin Formulassa Safety Car joten päätin käydä varikolla eli huussissa toisin 

sanoen. Vessareissun aikana joku viisas oli keksinyt, että sinisellä numerolapulla juoksevat saavat 

mennä jonon ohi. Otin sen oikeuden ilomielin vastaan ja menin pokkana jonon ohi riippusillalle. 

Riippusillan jälkeen juoksin muutaman 83 kilometrin juoksijan kanssa yhdessä hyvää vauhtia kohti 

Basecampin huoltoa. Oli mukava taas juosta tasaista vauhtia ilman että tarvitsi ohitella ketään. 

Basecampin huollossa oli Taru taas vastassa. Söin huollossa kaikkea mikä silmään osui ja täytin 

juomapullot. Taru auttoi juomapullojen pakkaamisessa reppuun ja toivotti tsemppiä loppumatkalle. 

Normaalisti en syö ikinä vihreitä kuulia enkä erityisemmin pidä niistä mutta nyt ne olivat parasta 

mitä tiesin. Eli kourallinen vihreitä kuulia ja pari mandariinia taskuun ja sipsiä niin paljon käteen kuin 

mahtui ja jatkamaan matkaa. Kello näytti tasan 15.00 ja ajattelin, että voisin jopa ehtiä tavoiteajassa 

maaliin. Maaliin oli 23 kilometriä matkaa mutta en osannut arvioida kuinka hidasta olisi kiivetä 

konttaisen ja valtavaaran mäkiä. 

Laitoin taas puhelimesta musiikkia soimaan ja lähdin puskemaan kohti 

konttaista. Noin 3 kilometrin jälkeen puhelimesta loppui akku ja se tarkoitti sitä, että loppumatka 

mentäisiin ilman musiikkia. Luulin ettei minulla ollut puhelimen laturin johtoa mukana vaikka jälkeen 

päin huomasin että se oli ollut koko matkan minulla takin taskussa. Ihan uskomatonta säheltämistä! 

Matkan aikana vettä oli alkanut kulua koko ajan enemmän ja enemmän ja niinpä litra vettä mitä 

minulla oli mukana, ei riittänyt kuin muutamalle kilometrille. Vähän ennen Konttaisen ensimmäisiä 

nousuja loppui vesi ja muistelin ettei edessä olevalla 5 kilometrin matkalla ole puroja eikä muitakaan 

vedenottopaikkoja. Jossakin vaiheessa mietin jopa, että olisin ottanut suossa olevasta lätäköstä vettä 

mutta päätin kuitenkin taistella Konttaisen toisella puolella olevaan huoltoon. Ne 5 kilometriä olivat 

koko matkan ylivoimaisesti vaikeimmat kilometrit. Yhtäkkiä tuntui kuin kilometri oli muuttunut 

kymmeneksi kilometriksi. Alkoi tuntumaan että en ehkä sittenkään pääse maaliin. Matkaa maaliin oli 

n. 12 kilometriä mutta se tuntui sillä hetkellä täysin mahdottomalta suoritukselta. Ylämäessä alkoi 

jalat kramppaamaan ja juokseminen tasaisillakin pätkillä sattui joka askeleella. Joku huusi että suomi 

on tehnyt maalin ja johtaa venäjää 1-0. Olen innokas jääkiekon seuraaja ja normaalisti se uutinen 

olisi ollut kovakin juttu, mutta sillä hetkellä olisin vaihtanut Suomen maalin lasilliseen vettä ilman pienintäkään epäröintiä.

Keskityin vain siihen, paljonko matkaa oli jäljellä huoltoon koska tiesin että 

huollosta saan vettä ja energiaa ja ehkä mielikin siitä kirkastuu. 

Lopulta olin konttaisen päällä ja siitä alasmenevän reitin muistin ulkoa koska olin käynyt konttaisen 

päällä lukuisia kertoja. Maisemia oli turha yrittää katsoa koska alhaalla olevia puita ei huonon 

näkyvyyden takia erottanut. Alas laskeutuminen tuntui etureisissä mutta tieto siitä että huoltoon oli 

muutama sata metriä matkaa, antoi virtaa.

Huollossa söin taas niin paljon, että hevonenkin olisi ollut kateellinen. Vihreitä kuulia ei jostakin 

syystä ollut mutta otin kolme mandariinia ja sipsejä matkaan ja lähdin kapuamaan kohti valtavaaraa. 

Jotkut vieressä juoksijat puhuivat seitsemästä Valtavaarasta, viitaten siihen, että ennen Valtavaaraa 

laskeudutaan ja noustaan useaan otteeseen. Ajattelin että pitää taistella jotenkin Valtavaaran 

päälle. Valtavaaran päältä painelen täysillä maaliin, vaikka mikä olisi. Matka eteni hitaasti mutta 

varmasti ja pikkuhiljaa aloin uskoa siihen että pääsen maaliin. En tiennyt paljonko kello oli koska olin 

tarkoituksella jättänyt sykemittarin kotia ja puhelimesta oli akku loppunut. Ajattelin kuitenkin että 

voisin keretä tavoiteajassa maaliin. Valtavaaran päällä joku 53km matkan juoksija ohitti minut ja 

päätin jäädä roikkumaan perään. Jyrkät portaat alaspäin ovat ehkä pahinta mitä voi harrastaa 80 

kilometrin juoksemisen jälkeen mutta jotenkin jalat toimi sen verran että pystyin tulla alaspäin 

juoksuvauhtia. Matka eteni yllättävän nopeasti ja kohta tuli vastaan viitta jossa näkyi että maaliin on 

enää kilometri. Lisäsin vauhtia pikkusen ja kohta tuli vastaan viimeinen nousu Rukan päälle. Portaissa 

oli paljon juoksijoita ja tyydyin kävelemään portaat ylös keräten energiaa loppukiriin. Portaiden 

jälkeen löin kaasun pohjaan ja ohittelin vielä muutamia juoksijoita alamäessä. Maalisuoralla 

kuuluttaja kuulutti nimeni ja ihmettelin mistä se voi tietää kuka sieltä tulee kun ei ole numerolappua 

näkyvillä, mutta ilmeisesti kuuluttaja näki numerolapussa oleva sirun kautta maaliintulijat. Maalissa 

kuulin, että loppuaikani oli 12h 2 minuuttia. Sijoitus oli 74. ja laskin että olin ohittanut pelkästään 

omasta sarjasta noin 400 juoksijaa. Siihen päälle muiden sarjojen juoksijat joita oli vielä enemmän.

Loppuaikaani olen tyytyväinen. Tiedän että paremmalla taktiikalla olisin voinut tullut maaliin ainakin 

tunnin aikasemmin, mutta se on mielestäni täysin yhden tekevää. Kyseessä oli minun ensimmäinen 

ultrajuoksu ja ensimmäinen polkujuoksutapahtuma. Treenasin koko kevään omatekoisella 

harjoitusohjelmalla ja filosofialla. Olen sitä mieltä että jos juoksemisesta ei pysty nauttimaan, ei sitä 

myöskään kannata harrastaa. Sama pätee kaikkiin muihinkin harrastuksiin. Ei vapaa-aikaa kannata 

käyttää itsensä kiusaamiseen. “Ilon kautta” kuten Antsa sanoisi. Tein koko kevään töitä nimenoman 

pääkopan vahvistamiseen tähän tapahtumaan. Harjoitusohjelmani kattoi liikunnan lisäksi myös 

musiikin ja ruoan. Opettelin kevään aikana leipomaan ja pääsin ruokien ja musiikin avulla Kuusamon 

aikaisiin muistoihin paremmin kiinni. Tuntui että edesmennyt pikkuveljeni oli mukana jokaisella 

pitkällä lenkillä ja myöskin itse karhunkierroksella. Luulen että Antsa olisi ylpeä isoveljestään. 

Ensimmäistä kertaa Antsan kuoleman jälkeen tuntuu, että siihen on edes vähän aihetta. Antsan 

lisäksi muut sisarukset sekä äiti ja isä ovat olleet todella tärkeä tuki “Matkalla Kuusamoon”- projektin 

aikana. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaisesta lähimmäisestäni.

Matka Kuusamoon osa 1 on nyt taputeltu ja elämä voi jatkua. Luulen että olen ensi vuonna taas 

Hautajärvellä starttiviivalla tavoitteena alle 10 tunnin aika. Sen näyttää aika mutta toistaiseksi keskityn vaan nauttimaan liikunnasta ja elämästä.