NUTS karhunkierros 83km 2021

 Aurinko paistaa pilvien välistä kun ajelemme veljeni Aapelin kanssa kohti hautajärveä. Lämmintä on

muutama aste, yöksi sääennustus on luvannut nollakeliä ja hienoista pohjoistuulta. Myös auringon paistetta saattaa olla luvassa. Hyvä keli juoksemiseen siis.

Olin treenannut tätä juoksutapahtumaa silmällä pitäen viimeiset kaksi vuotta. Ajattelin että viimeisen kahden vuoden aikana olen paitsi parantanut juoksukuntoani, myös kasvanut henkisesti sen verran, että olen valmis yön koitokseen.

Olin treenannut edeltävän talven ja kevään Jalanjälkijuoksuvalmennuksen treeniohjelmalla ja tiesin,

että olen treenannut hyvin ja että olen riittävän kovassa kunnossa. Luotin täysin

Jalanjälkivalmennukseen ja Juusoon, mitä tulee harjoitusohjelmaan. Sen lisäksi että Juuso Simpanen

on Suomen kovin polkujuoksija, on hän mielestäni myös paras polkujuoksuvalmentaja. Olin juossut

kyseisen matkan jo kertaalleen kaksi vuotta sitten ja tiesin suurin piirtein, minne olen menossa. Siitä

huolimatta tuleva koitos jännitti ja jopa pelotti. Olin asettanut tavoitteeksi 10 tunnin aikarajan, siis

kaksi tuntia vähemmän kuin edellisellä kerralla. Tiesin, että kuntoni riittää siihen, mutta tiesin myös

että kaiken pitää onnistua ja tavoitteeseen pääseminen ei tule olemaan luultavasti yhtään sen

helpompaa kuin edelliselläkään kerralla. Tavoitteeseen pääseminen tulisi vaatimaan ennen kaikkea

pääkopalta kenties enemmän kuin koskaan ennen.

Viimeisen viikon valmistautuminen ei ollut sujunut täysin suunnitelmien mukaan. Viikkoa ennen

juoksutapahtumaa sain kiekon poskiluuhun jääkiekkopelissä ja silmä oli vieläkin tällistä punainen.

Posken turvotus oli kuitenkin jo laskenut ja ajattelin, ettei tällillä olisi paljoa vaikutusta

juoksusuoritukseen. Sen verran se vaikutti, että olin suosiolla jättänyt pari valmistavaa treeniä väliin,

keskittyen toipumiseen tällistä.

Olin syönyt kuuden aikaan viimeisen aterian, neljä tuntia ennen juoksua. Söin mahan täyteen ja nyt

alkoi tuntumaan, että söinkö kuitenkin liian raskaan aterian. Vessassa olisi hyvä käydä ennen

juoksua. Olin jännittänyt juoksua koko päivän pystymättä nukkumaan päiväunia, mitä olin

suunnitellut.

Olin ladannut itselleni kovat paineet . Olin moneen kertaan ilmoittanut selkeästi tavoitteeni omalle yhteisölleni sosiaalisessa mediassa.

Sponsoreille olin lisäksi kertonut top10 sijoituksen olevan täysin mahdollinen.

Saavuimme hautajärven starttipaikalle noin puoli tuntia ennen lähtöä. Kävin heti pajamajassa,

kuitenkin heikolla menestyksellä. Päätin, että käyn matkan aikana vessassa.

Asettauduin lähtöpaikalle suurin piirtein 20 ensimmäisen joukkoon. Kyseessä oli ensimmäinen 50

hengen lähtöryhmä ja ajattelin että top20 porukassa lähteminen on minulle sopiva alkuvauhti.

Viimeinkin kello tuli kymmeneen ja starttikellon kalkattaessa lähdin muiden juoksijoiden kanssa

kirmaamaan polulle.

Juokseminen tuntui todella hyvältä, parin edellisen viikon treenien keventely oli saanut aikaan sen,

että jalat suorastaan janosivat juoksemista. Vauhti oli todella reipasta ja sykkeet nousivat nopeasti

yli sen, mitä olin ennen juoksua ajatellut niiden olevan. Juoksu tuntui kuitenkin todella kevyeltä ja

nautinnolta ja ajattelin mennä fiiliksen mukaan ainakin vähän aikaa. Sykemittari näytti sykkeiden

olevan yli 160. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä ja siitä, etten ollut viimeisen viikon aikana

juurikaan juossut. Alkumatkasta pää ei tuntunut toimivan ja ensimmäisten juurakkojen tullessa,

meinasin heti kompuroida niihin. Muutaman kilometrin juostuani niistin nenääni ja huomasin sieltä tulevan verta. Säikähdin hieman mutta ajattelin veren olevan niin sanottua vanhaa verta. Saadessani kiekon poskeeni, oli poskionteloihin kertynyt paljon verta ja se oli viikon aikana tullut vähitellen nenän kautta pois, ei näköjään kuitenkaan vielä kokonaan.

Ensimmäinen 10 kilometriä oli nopeaa ja helppoa juostavaa ja se etenikin 53 minuutissa. Sykkeet

olivat vieläkin liian korkealla ja vaikka juoksu tuntui hyvältä, tiesin että tulen juoksemaan itseltäni

jalat alta tällä menolla. 83 kilometriä on pitkä matka ja liiallinen revittely tässä vaiheessa tulisi

kostautumaan loppumatkasta ihan varmasti. Varsinkin kun ottaa huomioon, että loppuosa on

todella mäkistä reittiä. Päätin rauhoittua ja laskea hieman vauhtia. Päätin myös unohtaa

kärkiporukan ja keskittyä omaan juoksuun pelkästään. Laitoin spotifysta uusimman

kimanttia –

podcastin kuulumaan ja nautin juoksusta. Podcast, jonka kuuntelemiseen ei tarvinnut paljoa

keskittyä, toimi hyvin tässä vaiheessa juoksua.

Juoksu eteni mukavasti Oulangan huoltopisteelle saakka. Olin Oulangassa n. klo. 00.40, olin siis juossut

ensimmäiset 28 kilometriä 40 minuuttia nopeammin kuin kaksi vuotta sitten. Söin huollossa vähän

lämmintä lihalientä, täytin vesipullot, otin vähän sipsiä mukaan ja lähdin jatkamaan matkaan. Hyvä pit-stop, en jäänyt asumaan huoltopisteelle.

Olin päättänyt, että tällä kertaa syön säännöllisesti energiageelejä puolen tunnin välin ja juon 15

minuutin välein vettä. Noudatin orjallisesti sitä suunnitelmaa. Maha oli tuntunut hieman täydeltä jo

alkumatkasta mutta vieläkään ei tuntunut, että mitään olisi tulossa ulos. Noin 35 kilometrin kohdalla

mahaan alkoi pistämään ja huolestuin toden teolla. Tiesin, että jos vatsan kanssa ja energioiden

imeytymisessä alkaa tässä vaiheessa matkaa olla ongelmia, olen vaikeuksissa. Tulee pitkä yö,

ajattelin.

45 kilometrin jälkeen ei maistunut enää mikään mutta survoin geelit väkisin sisään ja join vettä

päälle. Tässä vaiheessa keli oli mennyt melko synkäksi ja taivaalta tuli hetken ajan jotain lumen

näköistä. Olin juossut jo pitkään yksin, välillä ohitin 166kilometrin juoksijoita. Osalla heistä oli todella

tuskaisen näköinen ilmi naamallaan, olivathan he taivaltaneet siinä vaiheessa jo yli 100 kilometriä.

Jokainen ohittamani 166km juoksija toivotti minulle tsemppiä mennessäni heistä ohi. En osannut

muuta kuin sanoa saman takaisin, hatun olisi tosin voinut ottaa päästä jokaisen kohdalla. Mietin, että mitä itse haluaisin kuulla, kun olen juossut 120 kilometriä, olen väsynyt, minulla on yli 40 kilometriä vielä maaliin ja joku juoksee minun ohi. En todellakaan osaa sanoa, luultavasti lyhyet tsempit toimisivat parhaiten.

40 kilometristä 60 kilometriin oli tällä kertaa matkan vaikein osa, vaikka olin alun perin kuvitellut sen

olevan niin sanottu fiilistelypätkä. Olin etukäteen ajatellut olevani tässä vaiheessa paljon paremmissa voimissa. Ehkä alkuvauhti oli ollut liian kova. Myös vatsaongelmat toivat oman haasteensa ja ainakin mielialaan se vaikutti. Toisaalta 50-60 kilometriä olivat olleet edelliselläkin kerralla vaikeata pätkää. Se on henkisesti vaikea kohta siksi, koska matkaa on takana sen verran, että kroppa alkaa olla väsynyt, mutta matkaa on jäljelläkin vielä paljon.

Puskin vain väkisin menemään ja yritin pitää vauhdin riittävän

korkealla. Maasto oli todella juurakkoista ja tuntui, että jatkuvasti oli joko pieni ala- tai ylämäki. Oli vaikea päästä rytmiin, kun maasto oli niin vaihtelevaa. Ajattelin, että jos vain selviän bacecampille aikataulussa, jaksan siitä kyllä painaa

maaliin. Mieleeni muistui armeijassa kuulemani lause “ siinä vaiheessa kun alkaa tuntumaan, että

enää ei jaksa, ei olla vielä edes puolessa välissä siitä mitä oikeasti jaksaa”. Osa ohittamistani 166km

juoksijoista olivat juoksevia todisteita siitä, että sanoissa täytyi olla jotain perää.

Selvisin Bacecampille ja kello oli siinä vaiheessa 04.30. Täytin huollossa pullot, toiseen vettä ja

toiseen urheilujuomaa. Huoltohenkilökunta kannusti sanoen, että ei ole montaa 83km juoksijaa

edellä. Mietin, olinko laskenut väärin, onko osa keskeyttänyt, vai onko meillä vain eri käsitys

monesta. Ajattelin sijoitukseni olevan 15-20. Otin huollosta yhden mandariinin mukaan ja lähdin

jatkamaan matkaa. Tunsin hienoista ylpeyttä itsestäni. Olin juossut viimeiset kaksi tuntia

päämääränäni selvitä tälle huoltopisteelle ja nyt kun vihdoin siellä olin, hoidin vain välttämättömän

ja jatkoin matkaa kylmän viileästi, tuntematta sen kummemmin sääliä itseäni kohtaan.

Nyt päämääränäni oli päästä 23 kilometrin päässä olevaan maaliin

kahdeksaan mennessä. Edessä olisi matkan mäkisin osuus.

Edellisellä kerralla olin juossut viimeisen pätkän tasan neljässä tunnissa ja nyt minun täytyi selvitä

siitä puoli tuntia nopeammin. Muistelin, että viime kerralla ensimmäiset 10 kilometriä bacecampilta

Rukalle päin oli ollut melko hidasta etenemistä ja päätin keskittyä pitämään hyvää vauhtia

ensimmäisellä kymmenellä kilometrillä. Minun täytyi kiriä kahden vuoden takaisesta juoksusta puoli tuntia viimeisellä 23 kilometrillä ja ajattelin, että ensimmäisellä 10 kilometriltä saan helpoiten sitä kurottua.

Jalat olivat väsyneet ja kipeät mutta edelleen ihan toimintakykyiset. Tasaiset pätkät sujuivat edelleen jopa helposti, niitä ei tosin enää paljon ollut. Kevään aikana juoksuohjelmassani oli ollut jonkin verran rytminvaihtotreenejä ja aloin nyt käsittämään, että mikä niiden idea todella on. Minulla oli suuria haasteita pysyä rytmissä mäkisessä maastossa. Jyrkät ylämäet kävelin, ja ylämäen jälkeen meni aina hetki, että juoksu alkoi kulkemaan tasaisella. Juuri kun juoksu sujui jotenkin tasaisella, tuli alamäki. Alamäen jälkeen täytyi löytää taas rytmi tasaisen juoksuun. Se oli vaikeinta loppumatkassa.

Noin 70 kilometrin kohdalla

kyykistyin ottamaan purosta vettä vesipulloon ja oli todella lähellä, että olisin kaatunut puroon.

Samassa paikassa juoksin hieman harhaan ja etsin jonkun aikaa, että mihin suuntaan reitti jatkuu,

kunnes huomasin sen jatkuvan puron toisella puolella, josta olin tullutkin.

Matkan aikana oli ollut jonkin verran kosteita paikkoja ja olin kastellut molemmat kenkäni

läpimäräksi pariin kertaan. Nyt jaloissa alkoi olla melkoisia hiertymiä ja juokseminen sattui

jalkapohjiin joka askeleella. Vaikka jalat olivat kipeät ja olin väsynyt, löysin jostakin uuden vaihteen

silmään. Askel askeleelta, kilometri kilometriltä, lähestyin maalia ja sain siitä tiedosta jatkuvasti lisää virtaa.

Aurinko oli myös alkanut näyttäytymään ja ehkä sekin vaikutti mielialaan hieman.

“Tappajamoodi” päällä lähdin kapuamaan kohti konttaista ja maalia. Kuuntelen usein musiikkia

juostessani, mutta nyt tuntui että kaikki ylimääräinen ääni vain häiritsi keskittymistä ja

kuunteleminen söisi voimia. Keskityin täysillä juoksuun ja se tuntui toimivalta, juoksemaanhan tänneon tultu.

Hieman ennen Konttaista kuulin takanani askelia ja tiesin, että joku 83 kilometrin juoksija oli

saavuttanut minut. Olin juossut Oulangan jälkeen yksin koko matkan eikä

minua oltu kertaakaan ohitettu.

En halunnut päästää ketään enää tässä vaiheessa ohi ja lisäpotkua siihen antoi jostakin syystä myös

se, että huomasin takana juoksevan olevan nainen. Seuraavat kilometrit olivat minun suosikki

treenimaisemia. Varsinkin Valtavaara oli tullut talven aikana hyvinkin tutuksi ja tärkeäksi paikaksi.

Sori vaan, mutta tämä on minun “leikkikenttä” enkä ajatellut päästään ketään ohi. Ajattelin, että on

hyvä saada loppumatkaksi hieman kiriapua, se auttaa samalla minua pääsemään tavoitteeseeni.

Huomasin, että takana juokseva nainen oli minua paljon nopeampi alamäissä. Alamäet ovat minun

heikkous, ylämäissä taas pystyin saamaan eroa takana tulevaan. Ajattelen sen johtuvat siitä, että

pelaan jääkiekkoa aika paljon ja minulla on siksi etureisissä ja pakaroissa verrattain hyvin voimaa ja olen sen vuoksi parempi ylämäissä kuin alamäissä.

Olin treenannut kevään aikana mäkiä, mutta ainakin alamäkijuoksua olisi voinut harjoitella enemmänkin.

Konttaiselle nostaessa sain revittyä eroa takana tulevaan niin paljon, että kun lähdin laskemaan

konttaista alas, ei takana näkynyt ketään. Konttaisen päällä näytti todella hienolta. Teki mieli pysähtyä ottamaan kuva maisemasta, mutta takana tuleva nainen ja aikataulu ei antanut armoa. Kuvia kerkiää ottamaan muullonkin.

@rami valonen

Rullailin Konttaiselta laskevaa alamäkeä niin kovaa kuin vain uskalsin ja jalat antoivat

myöten. Omasta mielestäni vedin alamäet ihan hyvää vauhtia, mutta silti ero supistui takana tulevaan jokaisessa alamäessä.

Konttaisen alla oli huoltopiste, josta otin vain muutaman suolakurkun matkaan ja jatkoin matkaa

saman tien. Huoltohenkilöiden lämmin hymy ja tsempit toivat virtaa. “Ei ole enää pitkästi” yksi

huoltomiehistä sanoi. “Ei ole paha enää” vastasin ja lähdin kipuamaan kohti valtavaaraa. Pulloissa oli

vettä riittävästi loppumatkalle. Huoltopisteeltä oli 7 kilometriä maaliin, joskin se oli lähes pelkkää

ylä- ja alamäkeä. Minulla oli hieman reilu tunti aikaa selvitä maaliin.

Seurasin jatkuvasti kelloa ja ajattelin ehtiväni jopa helposti tavoiteajassa maaliin. Valtavaaran päällä

minulla oli puoli tuntia aikaa juosta maaliin. Veljeni Aapelin kanssa olimme sopineet edellisenä iltana, että

hän tulee vähän ennen kahdeksaa Rukalle katsomaan loppukiriä. Myös kaksi pikkuveljeäni olivat ilmoittaneet

tulevansa Rukalle aamulla. Soitin Aapelille, että käy hakemassa kaupasta kylmän kokiksen, olen

puolen tunnin sisällä maalissa. Luulin, että maaliin oli matkaa 3 kilometriä ja olin siinä vaiheessa

varma, että pääsen tavoitteeseen.

Olin kuvitellut jättäväni takana tulleen naisen taakseni mutta valtavaaralta laskeuduttuani kuulin

jälleen takaa askelia. Tämähän on varsinainen sitkeä sissi, ajattelin ja päätin ladata seuraavaan

ylämäkeen kaiken mitä vain jaloista irti sain. Rukalle noustessa naista ei enää näkynyt ja olin helpottunut. Olisin ollut vaikeuksissa viimeisessä alamäessä, mikäli nainen olisi ollut vielä silloin

kannoilla.

Matkaa valtavaaralta maaliin oli todellisuudessa lähemmäs 4 kilometriä ja siinä vaiheessa kun tajusin sen,

ei minulla ollut enää mahdollisuutta keretä maaliin tavoiteajassa. Oma moka, olisin voinut tarkistaa

ennen kisaa reitin tarkemmin.

Laskeuduttuani Rukan päältä alaspäin, näin veljeni kannustamassa. Sain lisää virtaa

tuttujen naamojen näkemisestä ja kannustuksesta ja yllätyin itsekin, kuinka hyvin jalat toimivat

pitkässä alamäessä. Serkkuni oli myös kannustamassa viimeisessä alamäessä. Rullailin niin kovaa kuin pystyin alas kohti maalia. Maalisuoralla kuuluttaja

kuulutti minun olevan kahdeksas ja se tuli minulle täytenä yllätyksenä. Jälkikäteen huomasin, että

ainakin pari kärkijuoksijaa oli keskeyttänyt matkan. Johtuiko kylmästä säästä, yöjuoksusta vai

molemmista, mutta keskeyttäneitä oli poikkeuksellisen paljon.

Virallinen loppuaikani oli 10.01.14 ja sijoitus 9. Olen tyytyväinen juoksusuoritukseeni.

Juoksusuoritus ja valmistautuminen ei ollut ihan täydellinen mutta annoin itsestäni kaiken mitä vain

irti sain, enkä luovuttanut missään vaiheessa tavoitteeni suhteen. Ultrajuoksu vaatii monesti

ongelmanratkaisukykyä ja olen tyytyväinen siihen, että vaikka ongelmia oli, pääsin niistä yli enkä

antanut periksi. Olen varma, että jos olisin Valtavaaran päällä tiennyt tarkalleen, paljonko matkaa on

jäljellä, olisin päässyt tavoiteajassa maaliin. Minuutti sinne tai tänne, ei 83 kilometrin

juoksusuoritusta huononna tai paranna mutta tarina olisi ollut parempi, jos loppuaikani olisi alkanut

ysillä ja se harmitti hieman maaliin tullessa.

Tämä oli minun matkani huipentuma kohti Nuts Karhunkierrosta 2021 ja kymmenen tunnin

tavoiteaikaa. Matka jatkuu kohti uusia seikkailuja! Seuraavaksi osallistun Nuts ylläs pallasken 66 kilometrin juoksuun.

En ala erikseen kiittämään kaikkia jotka ovat olleet tukenani viimeisen kahden vuoden aikana ja joille

olen kiitoksen velkaa. Se lista on pitkä. Kiitos ystävät ja kaikki jotka olette minua tukeneet tai auttaneett viimeisen kahden vuoden aikana. Kiitos tapahtuman järjestäjä ja huoltohenkilökunta! Kaksi vuotta kestäneeseen matkaan tähän pisteeseen on sisältynyt juoksemisen lisäksi paljon hienoja hetkiä mutta myös vaikeita asioita. Kiitos sinulle, kun jaksoit lukea tämän!